Mä en tiedä mikä mua vaivaa. Hetkittäin oon onnelline, mut se ei vaa tunnu oikeutetulta, saati ees aidolta. Mua pelottaa. Joka päivä syön ihan hirvittäviä määriä kaikkea roskaa, jota en haluaisi sisääni tunkea. Mulla on joka aamu huono olo, niin huono, että voisin vain oksentaa. Päähän särkee ja näytän kuolleelta. Mainitsin siitä yhdelle ystävälleni ja hän sitten kysyin olenko raskaana. Ei, en mä voi olla. En oo tietääkseni koskaan harrastanut seksiä.. en kyllä kännisekoiluista tiedä, mutta koen muistavani kyllä enemmän kuin unohtaneeni.. En mä oo mitään tehny. Kyllä mä sen tiedän.. 





Saanko mä vielä valittaa siitä, että en kestä enää, kun ihmiset puuttuu mun elämään? Mä en vaan kestä sitä. Vittu antakaa mun jäädä luokalle, antakaa mun kärsii ja vaikka tappaa itteni, mut älkää tulko valittamaan. Sillä mun oloa vaan pahennetaan. Edes mun ystävät ei ymmärrä sitä.







Eilen eräs ihminen vannoi rakkauttaan mua kohtaan. Se sano et se rakastais mua ja tekis mitä vaan mun eteen, jos vaan huolisin sen. Vastasin etten pysty, koska se ei koskaan tule merkitsemään mulle ystävää enempää. 
Se vaan yritti ja yritti. Sanoi, että voidaan edes yrittää. Lopulta tyydyin sanomaan, etten halua. Se oli piste kaikelle. 
Tekisi mieli painua kasaan ja itkeä. Mä en halua kestää, mä en halua jaksaa, mulla ei ole enää voimia mihinkään. Kaikki on niin turhaa. Haluan vain vanhan elämäni takaisin. Kaiken sen kauniin ja ihanan, kaiken sen mitä rakastan.







Kaikki tunteet tuntuvat teennäisiltä. En haluaisi kestää mitään. Haluaisin olla haurasta lasia, joka särkyy hipaisusta miljoonaksi kimaltavaksi sirpaleeksi. Joku talloisi ne nauraen ja jättäisi jonkun muun siivottavaksi. Kukaan ei kuitenkaan koskaan tulisi, vaan tallaisi aina vain uudestaan. Jonain päivänä joku yksinäinen päättäisi aikansa kuluksi kerätä tuon kimaltavan taikapölyn, korjata sen pois, jolloin se saisi ikuisen rauhan ilman tallaavia jalkoja.